Kaksplus.fi

maanantai 30. tammikuuta 2017

Milloin uskallan edetä elämässäni vai uskallanko enään koskaan?

Uutta arkea on nyt mennyt tovi. Käsi sydämmellä voin sanoa, että olen onnellinen. Olen saanut ylimääräiset ihmiset pois elämästäni, Ihmiset, jotka toivat pelkkää pahaa oloa. Koen henkisen hyvinvoinnin todella tärkeänä ja nyt olen vasta ymmärtänyt, kuinka loppu olin. Henkinen hyvivointini alkaa pikkuhiljaa palata pala palalta takaisin. 

Olin rikki, mutta hetken pohdittua asiaa yksin ja läheisteni kanssa. Olen kuullut läheisiltäni paljon hyvää, kuinka he näkevät minun olevan nyt onnellinen. Kasvoistani näkyi se kaikki henkinen väsymys mikä minulla oli. Elän tätä elämää itseäni varten en toisen aikuisen takia. Kumpa olisin vain tajunnut sen aikaisemmin, olisin säästynyt niin monelta väsymykseltä. 

Koen surua lapseni puolesta, mutta ajattelen asian niin. että kun äiti voi hyvin voi myös lapsi hyvin. 
Me elämme tällä hetkellä aivan kahdestaan ja vaikka se onkin raskasta niin nyt uskallan nauttia elämästä täysillä. 

Pelkään asioita, mielessä on pyörinyt monet illat asia, joka ei tällä hetkellä ole millään tavalla meidän perheelle ajankohtainen, mutta sitten kun se on niin miten tulee toimia, vai tuleeko asia edes koskaan tähän perheeseen ajankohtaiseksi? - Uusi perheenjäsen.  

Tällä hetkellä tärkeintä on, että Olivian elämässä on ihmisiä, jotka pysyvät varmasti tulevaisuudessakin mukana. En tiedä voinko ikinä  antaa itseni  rakastua uudestaan. Uskallanko? Haaveena olisi kokonainen perhe, vaikka meillä on tälläkin hetkellä omalla tavallaan kokonainen perhe. 

Milloin edes on oikea rakastua uudelleen? Voiko siihen edes olla sitä oikeeta hetkeä? 
Tälläisiä pieniä pohdintoja tähän väliin. Miten te olette kokeneet erot pitkästä parisuhteesta, varsinkin, jos on lapsia? Oliko helpotus vai ei? Oletteko miettieneet miten uskallatte jatkaa elämää, uuteen parisuhteeseen, kaupunkiin tai johonkin muuhun suureen? 

*Painotan vielä, että itse en ole tällä hetkellä suuntaamassa uuteen parisuhteeseen. Nämä ovat vain pohdintoja. Uskon, että monella eronneella on samanlaisia ajatuksia. 

-Tanja

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

MINÄ VALMISTUIN


Kiitos paljon kaikille, jotka olivat näinä kouluvuosina tukenani ja auttoivat ylä sekä alamäissä! En voi sanoilla kuvailla kuinka kiitollinen teille olen!

Nyt olen onnellinen ja erittäin valmis kosmetologi! Iso kiitos!


 -Tanja 

maanantai 16. tammikuuta 2017

VALMISTUJAISMEKOT

Jokaisella tytöllä on varmasti mielikuva miltä tulee näyttämään juhlissa. Olinhan itse jo viisi vuotta ennen päättänyt miltä tulen näyttämään omissa rippijuhlissani. Nämäkään juhlat eivät eronneet siitä, että eikö olisi ollut mielikuva juhlista ja miltä tulen näyttämään. 

Valmistuminen tuli niin yllättäen, että en ollut varautunut siihen millään tavalla. Ahkeroin vain hikikarpalot otsalla viimeiset koulutehtävät, jotta valmistuisin. 

Olin valmistunut siihen, että voin valita kauniin mekon juuri mekkosesongin aikaan. Jolloin valikoimaa olisi rutkasti. Toisin kävi, mekkojahan tähän vuoden aikaan kaupoissa on todella huonosti. Ja mekon tilaaminen tuntui niin vieraalta, kun ei pääse sitä heti kokeilemaan ja katsomaan miltä mekko näyttäisi päällä. Sekä en ollut valmis maksamaan mekosta montaa euroa, koska tälläisiä juhlia ei ole nyt lähiaikoina tulossa missä voisin mekkoa käyttää uudestaan. 
Löysin mekon ja tilasin, hikoilin ja odotin mahtuuko mekko päälle tai istuuko edes millään tavalla. Positiivisesti yllätyin, että mekko oli hintsusti iso ja isosikoni lupasi pienentää mekon oikean kokoiseksi. Joten napakymppi tuli tilattua. 

Mekkohan ei ole millään tavalla sitä mitä oisin halunnut sen olevan, mutta tähän aikaan vuodesta ei sopinut olla nirso, koska olisin muuten jäänyt ilman mekkoa. Mekon piti olla asiallinen ja siisti mikä sopisi valmistujaistilaisuuteen. Mikään ei saa siis vilkkua! 

Olivia sai myös kauniin mekon äidin juhliin Lindexin alennusmyynneistä. Mimmi itsekkin on ihan rakastunut mekkoon ja haluaisi pitää sitä nyt jo päällä yöllä ja päivällä. 
 Mitäs pidätte meidän mekko valinnoista? 


-Tanja 

tiistai 10. tammikuuta 2017

Kaksin kauniimpi

2017 vuosi alkoi erittäin haikeissa merkeissä. Vaikka luulin 2017 vuoden olevan elämäni paras vuosi monestakin syystä. 

Päätimme jatkaa eri teitä seitsemän vuoden seurustelun jälkeen. Viimeinen puoli vuotta oli ollut mulle henkisesti todella raskas, koska hoidin pääsääntöisesti kaiken itse ja yksin. Mulla oli koulu viittä vaille purkissa, joten mun kaikki keskittyminen meni kouluun. En huomioinut tarpeeksi toisia siinä sivussa. Se alkoi pidemmän päälle rasittaa parisuhdetta ja sen huomasi, kun mies ei viihtynyt enää kotona. Riitoja tuli, kun toinen lopetti yrittämisen. 
Itse eroa miettineenä jo tovin, mulle tuli todella helpottunut olo, kun toinen sanoi sen ääneen. En uskaltanut avata suutani. Pelkäsin tulevaa liikaa. Eniten suhteen päättyessä jäi harmittamaan miksi tästä ei keskusteltu aikaisemmin, miksi emme tehneet asialle mitään aikaisemmin, vaikka molemmat tiesivät, että kaikki ei ole hyvin. Luovutimmeko liian helpolla? Tälläiset asiat pyörivät mielessä monta päivää ja itkin, koska tulavisuus pelotti. 

Mua pelottaa edelleen, että miten pärjään tytön kanssa kaksin, eihän se ole salaisuus, että pelkään. Olen jopa ahdistunut, kun tyttö kysyy koko ajan missä isi on. Joudun joka päivä vähintään sen neljäkymmentä kertaa selittämään juurtajaksaen, että isi asuu nyt omassa kodissa ja tämä koti on äidin ja Olivian koti. Vastaukseksi kuuluu- Missä isi on? Haluan isin kotiin, isi keittää puuroa. Tämä ei ole minun koti, haluan isin kotiin. Mitä tässä tilanteessa voin enää tehdä muutakuin jättää vastaamatta tai vastata uudestaan samat lauseet mitä sanoin noin kaksi minuuttia aiemmin.

Saan haleja päivässä noin kaksikymmentä kertaa ja samalla kuuluu hento ääni "äiti, älä jätä minua olen sinun rakas." 
En voi sanoa, että olen sujut eron kanssa, mutta olen oppinut elämään jo asian kanssa. Pystyn nyt myös keskittymään itseeni. Vaikka Olivia tarvitseekin kaiken mahdollisen tuen minulta, uskon että osaan antaa myös itselleni aikaa ja pitää oman mieleni virkeänä. 

Olen saanut kaiken tuen ystäviltäni ja perheeltäni, jopa enemmän mitä olisin koskaan osannut odottaa. Kiitos!  

Mutta on tässä vuodessa jotain hyvääkin, saan kosmetologin tutkintotodistuksen 20.1, tätä varten on rehkitty! 


-Tanja